Mielenterveyden kanssa ei ole leikkimistä. Sen tietää jokainen, joka asian kanssa on paininut, joko henkilökohtaisesti tai vertaistukea antaen läheisen sairastuttua.

Omaan menneisyyteeni on kuulunut niin masennukset kuin itsetuhoiset ajatuksetkin, mutta suurin ongelma on ollut sekopäämagneetti, joka tarrautui ilmeisesti minuun varhaislapsuudessani. Mikä siinä onkin, että kun saat itsesi irti yhdestä hullusta, toinen astuu jo hetken kuluttua areenalle iloisesti naureskellen? Pahimpia on piilohullut, joihin ehdit jo ihastua ja oikeasti kuvitella jotain positiivistakin yhteiselämää ja jonkin ajan kuluttua paljastuu totuus. Piilohullujen pahin piirre on se, etteivät he välttämättä edes itse tajua olevansa hulluja, vaan elävät täysin siinä pienessä maailmassaan jonka ovat ympärilleen luoneet. Jos tähän piilohulluuteen liittyy vielä osittain mustasukkaisuutta, jonkinasteisia psykoottisia pakkomielteitä ja erittäin typerä pää, on soppa jo valmis ja sitä soppaa ei halua kauhoa kukaan.

Pahinta kaikessa on, jos tämä mielenterveyshäiriöinen haluaakin ottaa sinut hampaisiinsa, eikä päästä irti millään. Sitä tuntee itsensä kovin voimattomaksi ja kuitenkin huoli joskus läheisestä ihmisestä ei ota laantuakseen, vaikka saisi kuinka paskaa niskaansa ja joutuisi pelkäämäänkin jonkin verran. Eihän se ole elämää, jos joutuu muuttamaan rivitalosta kerrostaloon vain siksi, ettei saa öitä nukutuksi pelätessään kuulevansa rikkoutuvan lasin helinää. Ja toisaalta tarpeeksi hullut ihmiset voi huonomman itsetunnon omaavan toisen osapuolen painaa erittäin alas epätoivon suohon, koska ei enää tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Ei enää tiedä kuka aamulla pelistä katsoo. Onko se ihminen se, miksi toinen sinua kuvaa? Oletko koskaan itseäsi edes tuntenut? Onko kaikki sanat olleet valheita ja onko hän nähnyt sinut sellaisena kuin oikeasti olet?

Miten nykymaailmassa voi mielenterveyshäiriöisiä muuten edes auttaa? Minne voit kertoa huolesi. Paikka jossa asialle oikeasti tehtäisiin jotain tai edes tarkkailtaisiin?

Kun minä olin lapsi, ei sairastelu ollut arkipäivää. Ehkä se johtui myös aika suljetusta ympäristöstä. Me asuimme maalla ja suurin osa kanssakäymisestä ulkopuoleisten ihmisten kanssa rajoittui kaupassakäynteihin ja kerhoon, mutta sekään ei selitä sitä, että sairaudet eivät tarttuneet edes kouluaikana. Silloin sentään olin enemmän maailmalla kuin kotona.

Nykypäivänä taas on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että vatsataudit ja flunssat jyllää tasaisin väliajoin. Milloin niitä saa lapsen mukana hoitopaikasta, milloin taas siskolta joka ikävä kyllä tekee töitä sairaiden ihmisten kanssa ja kuljettaa erilaisia basileja työkseen myös omaan huusholliini.

Onko nykyään maailma sitten steriilimpi? Käytämmekö me liikaa erilaisia vitamiineja ja puhdistusaineita, joten luontainen vastustuskyky ei edes teoriassa pääse kasvamaan kaikkien myös hyvien bakteerien päivittäisen eliminoinnin vuoksi? Vai onko tauteja vain enemmän? Onko ihmiset piittaamattomampia henkilökohtaisesta hygieniastaan ja toisten terveydestä, kiikuttaessaan puoliterveitä lapsiaan hoitoon ja kouluun, vieden samalla samat basilit työpaikoilleen. Näinhän me vain saamme aikaan iloiset viruskarnevaalit joiden loppua ei näy. Vai voisiko syynä olla yksinkertaisesti se, että me olemme lisääntyneen ulkomaanmatkailun mukana saaneet kattavat tautikannan iloksemme, eli siis omien sairauksien lisäksi olemme luoneet tauticoctailin naapurimaitten ja etelänlämmön omien pienten bakteerien kanssa.

Ehkäpä yksi syy voisi olla myös tämä pullamössösukupolvi, joka kasvaa erilaisten näyttöpäätteiden edessä. Esimerkiksi allekirjoittanut käyttää enemmän kuin tarpeeksi aikaa sisätiloissa milloin mitäkin ruutua tuijottaen ja väliajat menee puhelimen luuri korvalla einesruokia mikroaaltouunissa lämmittäen. Ennenhän ihmiset tekivät paljon ulkotöitä, lapsetkin kyllästyivät nopeasti lautapeleihin ja parhaimmat puuhat löytyivät ulkoa, joko lähiön leikkipaikoilta, tai maaseudun ihanista metsistä ja piharakennuksista. Nykyään päivä alkaa kahvinkeittimellä keitetyllä kahvilla, mikrossa lämmitetyllä einespinaattiletulla, pastöroidulla maidolla ja hirveällä kiireellä autoon tuppautumalla, työmatkalla kun saa mukavasti tiputettua lapset hoitoon ja kouluun, kunnes taas iltapäivällä lapsoset kotimatkalla noudetaan autolla, tiputetaan ulko-oven eteen ja avataan tietokoneetkin lasten puolesta jottei tule rasitusvammoja.

Hyvä ON! Myönnän, tässä on aivan hirveää yleistämistä ja suurentelua. Eihän se nyt ihan näin mene joka perheessä, tai jos menee niin vain osittain, mutta kyllä nykyään on asiat tehty paljon helpommaksi ja mieluiten keinotekoisesti, sitä ei voi kukaan kieltää.

Miksi nämä sanat kirvoittuvat sormistani näin sunnuntaiehtoona? Minulla kiertää vatsassa ja kiukuttaa. Ruoka ei maistu ja heikottaa. Tekisi mieli nukkua viikko putkeen, joten hereillä pysyäkseni keksin sitten jotain kirjoittamista tylsään päivääni. Koittakaa kestää ja ennen kaikkea.

 

PYSYKÄÄ TERVEENÄ!

Viilataanko meitä ihmisiä nykyään linssiin, vai mikä ihme on kun kirppareilla törmää nykyään ihan riistohintoihin. Mitä ne ihmiset ajattelevat, jotka pyytävät vanhasta ryönästä miltei uuden veroisia hintoja?

Tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Nykyinen mantra eikös vaan. Mutta kyllä kirpputoreilla taitaa olla vähän typerää hinnoitella tuotteetkin pilviin, koska se karsii ostajia raskaalla kädellä. Kenellä on varaa pitää nykyhinnoilla pöytiä ja pyörittää kirpparibisnestään pelkällä hintalapun kirjoittamisen ilolla, jos ostajia ei löydy, koska en voi kuvitella, että nykyisillä hinnoilla ostajia paljonkaan löytyisi.

Hienoa on se, että nykyään myyjät ymmärtävät tuotteitten arvon tietenkin. Arvolasi ja posliini, sekä vanhat tavarat ansaitsevat arvoisensa hinnan. Mutta ihmettelen kovasti sitä, että jos tuotteen koko on yli 20cm ja se mahdollisesti on osittain tehty puusta (esimerkiksi vanha avainkaappi tai hyllykkö) on hinta automaattisesti yli 20e.

Rikkinäiset lamput, järjestäen 30-60e ja siitä ylöspäin. Huonekalut yli 100e vaikka olisi minkälaista paskaa lastulevyä kolhuilla ja tarroilla. Posliiniesineet ja kaikki mahdollinen lasitavara on yli 10e. Missä on entisajan kirpparimyyjien moraali!? Ei ilmaiseksi tarvitse antaa, mutta äh, kyllä sitä saa usein hymyssä suin katsella hinnoitteluperjaatteita. Onneksi vielä jostain paikoista joskus löytyy kirpputoreja joissa on edes jotenkuten siedettävät hinnat, ettei täysin tyhjin käsin jää.

Toinen tämän ajan kirpparivitsaus on nämä lahopäät uusien tuotteittensa kanssa. Kertokaapa yksikin pöytäkirppis jossa ei tätä tyyliä näkyisi. Tuodaan tonneittain piirustus ja ruutupaperia avaamattomissa paketeissa, suoraan kaupan hyllyiltä autopaketteja joissa hinnat päällä, sekundatuotteita, koristeita ja vaatetta, uusia ja millin halvemmalla kuin kaupassa.....ehkä.

Eikö voisi olla jonkinasteista lakia, että tämän sortin myynti kirppareilta loppuisi tyystin? Ei kai se nyt voi olla ihan laillistakaan luulisin. Pienet asiat sitä nykyään suututtaa, mutta tämä itsekkyys nyt ainakin on sellainen joka joskus pistää oikein kihisemään ärrinmurrinoloa.

Hiiteen sieltä kirpputoreilta te ahneet haaskat!

Ajankohtaisena asiana itselleni haluaisin tästä asiasta hieman pistää spekulaatiota ilmaan.

Mikä saa ihmisen huijaamaan netissä? Täytyy olla todella suuri identiteetti ongelma, jos ei pysty pitäytymään internetissä omassa persoonassaan, vaan luoda joku aivan uusi.

Mielessäni on nyt tosiaan netin keskustelupalstoilla, blogeissa ja chatissa liikkuva ilmiö, luodaan internettiin alterego, sieltä kun sellainen on vaikea havaita jos ihminen on tarpeeksi sinnikäs ja hyvä muistinen pitämään valhetta yllä. Joskushan tällainen voi olla ihan harmitonta ja piristävääkin, jos arki on tylsää ja tuntee jotenkin oikean persoonansa latteaksi ja tylsäksi. Mikäs siinä, menee chattiin, pokaa juttelukaverin ja elää hetken sitä elämää jota haluaisi. Siinä vaiheessa kun valhe alkaa paisumaan ja vaikuttamaan myös ulkopuolisten elämään, on kuitenkin kyse aika törkeästi ihmisten luottamuksen väärinkäytöstä.

Olen itse törmännyt tilanteeseen, jossa nuori nainen tuli keskustelupalstalle ja alkoi tutustumaan ihmisiin. Kertoili elämästään ja oli oikein mukava. Hän sai netistä juttelukavereita puhelimeen, sähköpostikavereita ja facebooktuttuja. Homma alkoi lähteä lapasesta siinä vaiheessa, kun nainen sairastui mystisesti ja alkoi levittämään suurta skandaalinkäryistä tarinaa siitä, miten hänellä on kasvain, leikkauksia, sädehoitoja ja ties mitä. Tiivis nettiyhteisö otti tietenkin asian vakavasti ja oli huolissaan ystävästään. Olihan hän joillekin tärkeä tuttu myös henkilökohtaisemmalla tasolla kuin keskustelupalstalla, silloin kun valheet tulee ihmiseltä itseltään puhelimeen, on jo kyse muustakin kuin virtuaaliystävyydestä. Myös postitse laitettiin lahjoja ystävälle tulemaan piristykseksi.

Lopputulos oli valhe. Ystävä oli valehdellut koko ajan ainakin jostain. Persoonastaan? Tarkoitusperistään? Asuinpaikastaan ja osittain myös sairaudestaan ainakin.

Mikä saa ihmisen toimimaan näin törkeästi?

Onko ihminen saavuttanut muutenkaan jotain suurta ja ihmeellistä, jos saa chatissa keskustelukumppaninsa kuvittelemaan juttelevansa kauniin blondin tai maskuliinisen nuoren poliisin kanssa, jos lopputulos onkin tavallinen maantienväriset hiukset omaava hiirulainen muutamalla liikakilolla? Ei valhe voi tuoda onnea. Eikö kannattaisi hakea sitä onnea ihmisistä jotka oikeasti haluavat sinut, eikä pelkkiä valheita ja mielikuvia?

Kai se joillekin on vain huvia. Mutta itse ajattelen sitä petoksena. On suuri synti käyttää toisten luottamusta hyväkseen. Koska luottamustahan täällä internetissä tarvitaan ja kun sen kerran menettää, ei sitä enää kovin helposti takaisin saa.

Silti haluaisin tähdentää kaikille, että pientä varautuneisuutta nettimaailmaa kohtaan. Kaikki eivät ole netissä joko ihania omia itsejään, tai sitten niitä iljettäviä bedofiilejä etsimässä uutta uhriaan, on myös jotenkin muuten henkiseltä puolelta häiriintyneitä ihmisiä, jotka saavan huvinsa pelkästään toisen ihmisten luottamuksen ja hyvyyden väärinkäyttämisestä.

Joskus sitä oikeasti miettii miksi ihmeessä ihmislapset ovat niin avuttomia ja raivostuttavia. Hyvä on, alkuun pitää sanoa heti suoraan, että tottakai lapset ovat myös ihania ja kekseliäitä, suloisia ja ah niin rakastettavia, mutta sehän tästä sen vaikeimman asian tekeekin!

Ajatellaan nyt vaikka lapsen logiikkaa. Hän näkee akryyliväripurkin. Sen sijaan että laittaisi vaikka purkin paikoilleen, tai antaisi purkin vain olla, ensimmäinen mieleen tuleva asia on avata korkki, etsiä pensseli ja tietenkin se kaikista suuritöisin äidin maalaus ja sutia väriä työn päälle niin, että enää ei ole muuta kuin valkoista tahmeaa maalia näkyvissä.

Tai ajatellaan kaakaopurkki joka on kaapin ylimmällä hyllyllä. Voisi kuvitella, että helpointa olisi tulla suloisella äänellä tähtisilmiä räpsyttäen kertomaan kuinka juuri nyt tekisi mieli kaakaota ihan mahdottomasti. Mutta lopputulos onkin ylhäältä jollain kummallisella taijalla varastettu kaakaopurkki, toisesta kaapista haettu ruokasooda ja näistä kahdesta ihastuttavasta jauheesta muodostunut coctail kaakaopurkissa.

Jos uhmaikäiselle satut mainitsemaan, että wc-harjalla pestään yleensä vessanpyttyä, eikä eteisen lattiaa, tuloksena ei yleensä ole lausetta "Kyllä äiti, ei Äiti" Vaan tuntien huuto ja taistelu, joka huipentuu paloautosta tulleeseen mojovaan kuhmuun äidin otsassa.

Kirjat on tietenkin maalaustaidetta varten. Varsinkin kirjaston kirjat ja välineenä se punaisin kynä joka talosta löytyy.

Lapsen elämä sioittuu erilaisten kasvuvaiheitten varrelle.

Sylivauva: Ensimmäisessä osassa koitetaan vanhemmat saada eroamaan, tai tulemaan hulluiksi unen puutteesta. Tässä auttaa vartin välein yöllä kuuluvat vaativat huudot ja koko illan jatkuvat koliikki-itkut.

Taapero: Toinen vaihe käsittää lapsen suuren tarpeen päästä hengestään koikkelehtiessaan kävely ja konttausharjoituksia suorittaen milloin milläkin korkealla huonekalulla, käsissään puukot ja suussaan tiskiainetabletit.

Uhmaikä: Kolmas vaihe käsittää sitten taasen suuren yrityksen ajaa vanhemmat itsemurhan partaalle, tekemällä elämästä nyt vain niin käsittämättömän vaikean. Huutoa, kiljumista ja muutama tuhoutunut aaltomaljakko tai muu suvussa pitkään kulkenut koriste-esine.

Neljättä vaihetta en vielä onneksi tiedä, mutta kauhulla odotan. Jotain pieniä muistikuvia on kuitenkin omasta murrosikävaiheesta, jossa hulluuden partaalle yritetään saada vanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset, unohtamatta myöskään koulun henkilökuntaa.

Kaikesta huolimatta. Elämään mahtuu tietenkin myös paljon ihanaa. Eihän tässä muuten olisi mitään järkeä.