Joskus sitä oikeasti miettii miksi ihmeessä ihmislapset ovat niin avuttomia ja raivostuttavia. Hyvä on, alkuun pitää sanoa heti suoraan, että tottakai lapset ovat myös ihania ja kekseliäitä, suloisia ja ah niin rakastettavia, mutta sehän tästä sen vaikeimman asian tekeekin!

Ajatellaan nyt vaikka lapsen logiikkaa. Hän näkee akryyliväripurkin. Sen sijaan että laittaisi vaikka purkin paikoilleen, tai antaisi purkin vain olla, ensimmäinen mieleen tuleva asia on avata korkki, etsiä pensseli ja tietenkin se kaikista suuritöisin äidin maalaus ja sutia väriä työn päälle niin, että enää ei ole muuta kuin valkoista tahmeaa maalia näkyvissä.

Tai ajatellaan kaakaopurkki joka on kaapin ylimmällä hyllyllä. Voisi kuvitella, että helpointa olisi tulla suloisella äänellä tähtisilmiä räpsyttäen kertomaan kuinka juuri nyt tekisi mieli kaakaota ihan mahdottomasti. Mutta lopputulos onkin ylhäältä jollain kummallisella taijalla varastettu kaakaopurkki, toisesta kaapista haettu ruokasooda ja näistä kahdesta ihastuttavasta jauheesta muodostunut coctail kaakaopurkissa.

Jos uhmaikäiselle satut mainitsemaan, että wc-harjalla pestään yleensä vessanpyttyä, eikä eteisen lattiaa, tuloksena ei yleensä ole lausetta "Kyllä äiti, ei Äiti" Vaan tuntien huuto ja taistelu, joka huipentuu paloautosta tulleeseen mojovaan kuhmuun äidin otsassa.

Kirjat on tietenkin maalaustaidetta varten. Varsinkin kirjaston kirjat ja välineenä se punaisin kynä joka talosta löytyy.

Lapsen elämä sioittuu erilaisten kasvuvaiheitten varrelle.

Sylivauva: Ensimmäisessä osassa koitetaan vanhemmat saada eroamaan, tai tulemaan hulluiksi unen puutteesta. Tässä auttaa vartin välein yöllä kuuluvat vaativat huudot ja koko illan jatkuvat koliikki-itkut.

Taapero: Toinen vaihe käsittää lapsen suuren tarpeen päästä hengestään koikkelehtiessaan kävely ja konttausharjoituksia suorittaen milloin milläkin korkealla huonekalulla, käsissään puukot ja suussaan tiskiainetabletit.

Uhmaikä: Kolmas vaihe käsittää sitten taasen suuren yrityksen ajaa vanhemmat itsemurhan partaalle, tekemällä elämästä nyt vain niin käsittämättömän vaikean. Huutoa, kiljumista ja muutama tuhoutunut aaltomaljakko tai muu suvussa pitkään kulkenut koriste-esine.

Neljättä vaihetta en vielä onneksi tiedä, mutta kauhulla odotan. Jotain pieniä muistikuvia on kuitenkin omasta murrosikävaiheesta, jossa hulluuden partaalle yritetään saada vanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset, unohtamatta myöskään koulun henkilökuntaa.

Kaikesta huolimatta. Elämään mahtuu tietenkin myös paljon ihanaa. Eihän tässä muuten olisi mitään järkeä.