Mielenterveyden kanssa ei ole leikkimistä. Sen tietää jokainen, joka asian kanssa on paininut, joko henkilökohtaisesti tai vertaistukea antaen läheisen sairastuttua.

Omaan menneisyyteeni on kuulunut niin masennukset kuin itsetuhoiset ajatuksetkin, mutta suurin ongelma on ollut sekopäämagneetti, joka tarrautui ilmeisesti minuun varhaislapsuudessani. Mikä siinä onkin, että kun saat itsesi irti yhdestä hullusta, toinen astuu jo hetken kuluttua areenalle iloisesti naureskellen? Pahimpia on piilohullut, joihin ehdit jo ihastua ja oikeasti kuvitella jotain positiivistakin yhteiselämää ja jonkin ajan kuluttua paljastuu totuus. Piilohullujen pahin piirre on se, etteivät he välttämättä edes itse tajua olevansa hulluja, vaan elävät täysin siinä pienessä maailmassaan jonka ovat ympärilleen luoneet. Jos tähän piilohulluuteen liittyy vielä osittain mustasukkaisuutta, jonkinasteisia psykoottisia pakkomielteitä ja erittäin typerä pää, on soppa jo valmis ja sitä soppaa ei halua kauhoa kukaan.

Pahinta kaikessa on, jos tämä mielenterveyshäiriöinen haluaakin ottaa sinut hampaisiinsa, eikä päästä irti millään. Sitä tuntee itsensä kovin voimattomaksi ja kuitenkin huoli joskus läheisestä ihmisestä ei ota laantuakseen, vaikka saisi kuinka paskaa niskaansa ja joutuisi pelkäämäänkin jonkin verran. Eihän se ole elämää, jos joutuu muuttamaan rivitalosta kerrostaloon vain siksi, ettei saa öitä nukutuksi pelätessään kuulevansa rikkoutuvan lasin helinää. Ja toisaalta tarpeeksi hullut ihmiset voi huonomman itsetunnon omaavan toisen osapuolen painaa erittäin alas epätoivon suohon, koska ei enää tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Ei enää tiedä kuka aamulla pelistä katsoo. Onko se ihminen se, miksi toinen sinua kuvaa? Oletko koskaan itseäsi edes tuntenut? Onko kaikki sanat olleet valheita ja onko hän nähnyt sinut sellaisena kuin oikeasti olet?

Miten nykymaailmassa voi mielenterveyshäiriöisiä muuten edes auttaa? Minne voit kertoa huolesi. Paikka jossa asialle oikeasti tehtäisiin jotain tai edes tarkkailtaisiin?